Nämä pääsiäiskokkokuvat ovat varmaankin kolme vuotta vanhoja. Silti muistan, kuinka jännitti mennä kameran kanssa kokolle, minne yleensä koko kylä kokoontuu.
Tuolloin minulla ei ollut vielä järkkäriä, vaan otin kuvia pokkarilla, joka on kokonsa puolesta melko huomaamaton. Lisäksi olimme tuolloin aika vasta muuttaneet, joten myös tuntemattomuus toimi eräänlaisena suojana: kun kukaan ei tunne, sitä on ikään kuin näkymätön ihmisvilinissä.
Tuon pääsiäisen, onnistuneiden kokkokuvien jälkeen, kypsyi pikku hiljaa ajatus järkkärin ostamisesta. Mutta kun sen viimein ostin, jätin sen aina kotiin, koska kooltaan se tuntui niin vaivanloiselta ja tosiaan, liian huomiota herättävältä.
Tuohon kamerakammooni auttoi viime kesänä aloitamani 365 erilaista päivää -projekti eli tavoitteeni ottaa kuva päivässä vuoden ajan: kun kameraa kuljettaa mukana päivittäin, luonnollisesti siihen myös tottuu. Valokuvusprojekti jäi kuitenkin harmittavasti helmikuussa tauolle, koska aika ei enää siihen riittänyt. Valitettavasti sen seurauksena tottumus myös katosi, ja kamera tuntuu jälleen jääkaapin kokoiselta järkäleeltä, mitä ei huvita kuljettaa mukana, vaikka jokin rako valokuvaamiselle löytyisikin. Mutta ei, ei kai tässä huokailu auta, vaan pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja jälleen mennä tulta päin…
Saako joku harrastus sinut tuntemaan näin, että samaan aikaan, kun se vetää puoleensa, mieli jarruttelee epäillen ja ahdistuen, koska kehittyminen vaatii askeleen ottamista mukavuusalueen ulkopuolelle? Sellaista tämä valokuvaaminen ainakin minulle tuntuu olevan, yhtäaikaista kipinää ja kitkaa!
Minulla on ihan samat runtemukset valokuvauksen suhteen! Parille valokuvauskurssille olen uskaltautunut osallistumaan, mutta kurssien jälkeen kuvaaminen järkkärillä on jäänyt melkein kokonaan. Tuo 365 projekti kuulostaa mielenkiintoiselta.
Helpottavaa kuulla, että löytyy muitakin, jotka tuskailee kameran kanssa ♥! Tuota 365-projektia voin kyllä suositella. Kuvan päivässähän voi ottaa ihan mistä vaan, mutta Instagramista löytyy myös paljon erilaisia sanalistoja, joiden mukaan voi edetä. Siinä samalla näkee, kuinka eri/samalla tavalla ihmiset sanoja tulkitsevat ympäri maailmaa. 🙂 Itse tykästyin tällaiseen kuin Fat Mum Slim photo a day challenge (#fmspad).
Minustakin kameran ottaminen mukaan on hankalaa ja varsinkin jonnekin ihmisvilinään. Jotenkin on hävettävää kuvata, en tiedä miksi.
Mutta matkoilla taas ei hävetä yhtään, sillä pitäähän näyttää turistilta kamera kaulassa;)
Minulla on minijärkkäri jota on hieman helpompi kuljettaa mukana kuin normaalikokoista järkkäriä.
Kivaa pääsiäistä!
Totta! En ollut asiaa noin ajatellutkaan, mutta tosiaan minullekin kuvaaminen on helpompaa, mitä kauemmaksi tutuista ympyröistä mennään. Ja sitä luontevampaa, mitä suurempi turistekohde, ja muitakin kameroiden kanssa ympärillä. Ehkä tässä pitää alkaa leikkimään turistia kaikkialla… 😀 Hyvää pääsiäistä sinnekin!
Täällä myös yksi ihan samalla tavalla kuvaamiseen suhtautuva. Haluaisin ottaa kuvia, mutta jotenkin se nolottaa. Tulee ajatus, että pitäisi jotenkin olla kauhean hyvä kulkeakseen kamera kaulassa pitkin kyliä. Ihanaa kuulla, että minäkään en ole ainut saman asian kanssa kamppaileva. Tsemppiä meille kaikille kuvaajille👍 Ja hyvää pääsiäistä sinulle, Maarit!
Hear, hear! Tunnistan myös tuon ajatuksen, että pitäisi olla jotenkin kamalan hyvä ollaakseen oikeutettu valokuvaamaan, vaikka eihän sitä voi olla hyvä, saati kamalan hyvä 😉 , jos ei jostain aloita. Kiitos Kati ja muutkin naiset tämän asian jakamisesta – tämähän on ollut ihan terapeuttista! ♥ Tsemppiä kaikille! Ja kiitos samoin Kati, hyvää pääsiäistä sinullekin!
Mulle sekä bloggaaminen, että valokuvaus ovat sellaisia harrastuksua, että useinkin joudub astumaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tuo 365 projekti kuulostaa mielenkiintoiselta.
Sitä ei kyllä heti uskoisi, koska mielestäni sinun blogisi on täynnä ihania kuvia ja sujuvaa tekstiä! Mutta toisaalta näiden asioiden kanssa ei varmaan koskaan valmiiksi tule, ja uuden opettelu vaatii usein juuri mukavuusalueilta poistumista. Mukavaa kevään jatkoa, Kati!
Kameran kantamisen lisäksi kynnys on kuvien esittämisessä. Toisaalta järkkärin koko ja laatu kyllä joskus rajoittaa sen mukana kuljettamista. Kavereiden kanssa vanhaa järkkäriä ei viitsi edes näyttää vilaukselta. Tämä blogi auttaa kovasti mukavuusalueen ulkopuolelle astumista.
Kiitos Tuulikki ❤ Kiva, että sinäkin jaoit kokemuksesi! Emme tosiaan ole yksin asian kanssa, ja myötätunto toinen toista kohtaa kannustaa ja antaa rohkeutta. Minä ainakin innostuin niin, että kävin eilen pitkästä aikaa kuvaamassa, merenrannassa kylläkin, en väkijoukossa, mutta kävin kuitenkin. 😄