Louize-pitsineule

Kesällä aloin ompelemaan Namedin off-shoulder mallista Ilma-mekkoa, mikä ei sitten omaan silmään istunutkaan. Kevyttä viskoosia en kuitenkaan halunnut haaskata turhuuteen, vaikka sen väritys ei niin mieluinen olekaan, niin jatkojalostin sen hameeksi.

Eli leikkasin hihat pois ja lisäsin kuminauhan vyötärölle ja TADAA – siinä se on epäsymmetrisineen helmoineen. Mutta seuraava haaste oli miettiä – minun mielestäni – omituisen väriselle kankaalle yläosa, jotta se ei jäisi kaappiin käyttämättömänä.

Lankajemmoistani löytyi hameen kanssa yhteensopivaa violettia BC Garnin Semilla-lankaa. Malliksi valikoitui kesäisen keveä pitsinen Berangere Cailliaun Louize-pusero, mikä neulotaan ylhäältä-alas saumattomasti.

Malli oli helppo, kun alkuun oli päässyt, selkäpuolen lyhennettyjen kerrosten yli. Neulomisen suhteen suurin haaste olikin – jälleen – merinolangan venyvyyden arviointi: viimeistelyn pesun yhteydessä neuleen vyötärömitta muuttui reilusti lähemmäksi lantiota. Hihoja en tehnyt ennen kastelua edes loppuun, vaan jätin niiden silmukat kaapeleille lepäämään ja viimeistelin vasta kuivumisen jälkeen. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä jouduin purkamaan lähes viisi senttiä pois, jotta sain haluamani hihapituuden.

Tykkään, että neuleesta tuli nätti ja monikäyttöinenkin, vaikka ajatuksissani se odottaa lähinnä ensi kesää. Kaapistani tosin löytyy useampikin paksumpi neule hameen kaveriksi, jos sitä aikaisemmin haluan käyttää: musta No Frills, huurteinen Cumulus, magneta No Frills sekä turkoosi Querencia.

Mutta auringosta huolimatta, hameen keveys ja puseron pitsisyys ei enää oikein houkuta.

Mielikuvissani näenkin vahvasti neuleen alla valkoisen topin…

ja jalassani valkoiset tennarit, kun viiletän kesän ensi säteiden alla. 🙂

Mukavaa lauantaita! ♥

Ghost Horses

Edellisessä postauksessani vilauttelin tätä työn alla ollutta neuletta, mikä on Caitlin Hunterin suunnitelma Ghost Horses. Ohje siihen löytyy ainakin Ravelrystä maksullisena ja englanninkielisenä.

Musta lanka oli minulle uusi ihana tuttavuus, Myssyn kaksisäikeistä suomenlampaan luomuvillaa fingering-vahvuisena♥. Liukuvärjätty lanka oli puolestaan Katia Merino Baby Degradé -merinoa, mikä aiheutti minulle yhtä aikaa ihastusta ja vihastusta: pusero tuli reilussa viikossa valmiiksi, kun oli pakko neuloa koko ajan, jotta näin kauniit värin vaihtumiset. Raivoneulomisen lisäksi koin epävarmuutta hihojen suhteen, kuinka ne olisi järkevin toteuttaa, jotta lopputulos ei olisi liian levoton eikä turhia jämälankoja jäisi.

Päätin pätkiä vartalo-osaa neuloessa pienet kerät hihoja varten tiedostaen, etten todennäköisesti saa kerättyä molempiin hihoihin samoja sävyjä saman vertaa. Keräsin niitä nökkösiä täysin sattuman varaisesti, kun en osannut määrällisestikään aavistella, kuinka paljon niitä tarvitsisi suhteessa vartalon raitoihin. Hihoja aloittaessani olin sitten niin epävarma, että mielessä kävi neuloa tästä ohjeen mukaisesti lyhythihainen ja jättää keräämäni pikkukerät käyttämättä.

Ohjeen toinen hihavaihtoehto olisi ollut 3/4-osa hiha, mutta hylkäsin myös sen ajatuksen hetken pähkäiltyäni. Ajattelin, että ilman täyspitkiä hihoja pusero todennäköisesti jää melko vähälle pidolle. Siksi otin riskin ja neuloin pitkät hihat vartalon väriraitoja mukaillen, mutta kuitenkin taloudellisesti yrittäen hyödyntää ne pienet kerätyt kerät kokonaan.

Hihat näyttävät ihan hyviltä, vaikka raidat eivät täysin osu yhteen. Silti kokonaisuus pysyi hallittuna. Muutama muu asia ei sitten niin hyvin mennytkään, kuten kaarrokkeen korkeus. Hitsin vie, kun unohdin – taas – kuinka venyvää merinolanka on. Yleensä kastelen kaarrokkeen ennen kuin erottelen vartalon ja hihat toisistaan, mutta nyt käsiala oli niin siisti, etten kokenut sille tarvetta. Jälkiviisaana voin enää todeta, että olisi se nytkin kannattanut. Sillä tavoin olisi tullut tarkistettua kaarrokkeen korkeus ja olisin välttänyt roikkuvat kainalot. Ne syntyivät siis viimeistelypesussa, koska lanka, kaarroke, venähti kastuessaan useamman sentin.

Koska hihat yleensä venyvät viimeistellessä hieman, neuloin niistä alun perinkin liian lyhyet. Niistä tuli siis kastelun myötä sopivat. Venynyt kaarrokekaan ei niin haittaa, sillä väljyyttä neuleeseen tuli lisää suhteessa muuallekin. Tuon väljyyden myötä esimerkiksi käsiä voi liikutella roikkuvista kainaloista huolimatta ilman, että puseron helma nousisi liiaksi.

Mutta pääntielle tullut lisäväljyys ei ollut hyvä, mitä kuroin pienemmäksi neulomalla 2 oikein, 2 nurin -resorin alle toisen pääntien liukuvärjätyllä merinolangalla: keräsin resorin nurjalta puolelta silmukat, neuloin sileää nurjaa resorin reunaan saakka ja päättelin i-cord-reunuksella. Toinen pääntie näkyy hieman mustan alta violettina raitana. Samalla tavalla aikaisemmin korotin Uunimiehen Halibut-neuleen pääntietä, mutta tässä jätin reunan matalammaksi, koska merino. Ehkä se sieltä kastelun myötä venyy näkyvämmäksi. 😀

Kuvioneuletta jouduin sorvaamaan kaarrokkeessa, koska olin jossain vaiheessa lisännyt liikaa silmukoita. Virheeni tuli ilmi vasta haamuhevosia neuloessa: tuossa kohdin ylimääräisiä silmukoita oli yhdeksän. Mutta siitäkin selvisin ja vieläpä ihan hyvin, kuten hevosten alapuolella jatkuvan kuvion sovittelussa oikeaan silmukkamäärään. Onpahan originelli. 😀

Päässäni minulla on muuten mohairista ja merinosta neulottu Petite Knitin Oslo-pipo, minkä olen neulonut noin kolmisen vuotta sitten. Tämä taisi olla kolmas osloni, joista postaukset ovat olleet blogitilastojeni kärkisijoilla lähes taukoamatta useamman vuoden ajan. Ja jos ne jostain syystä ei ole klikatuimpien joukossa, syksyn myötä varmasti nousevat kärki viitoseen. Eikä suotta, sillä onhan tämä hyvä ja mutkaton malli.

Kaikesta säätämisestä ja raivoamisesta huolimatta, tulihan tästä ihana. Että ei muuta kuin nokka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.

Meinaan, että ei minun merinolangat tähän loppuneet. Voi voi… 😅

Liukuvärjättyä

Viimeisen reilun viikon ajan olen ns. raivoneulonut Caitlin Hunterin Ghost Horses -puseroa. Raivoneulonnan syynä on ollut värikäs liukuvärjätty lanka, minkä takia on ollut ihan pakko neuloa aina ja aina vaan, jotta näkisin, kuinka värit liukuvat toisesta toiseen. Valitsin vielä sellaisen langan, missä värien vaihtuminen tapahtuu pitkänä raporttina, joten jouduin neulomaan ihan tosissaan.

Liukuvärjätty lanka on Katia Merino Baby Degradé -lankaa, mikä on muhkea 200 gramman kerä. Alle olevassa kuvassa kerän muhkeus on vähän niin ja näin, sillä olen sen keskeltä neulonut osan puserooni. Langan väri on 305 syysmetsä.

Liukuvärjättyä lankaa puserooni meni 250 grammaa. Puseron on tosin vielä kesken ja sen pituus pitää viimeistelyn jälkeen tarkistaa. Siitä saattoi tulla hieman liian pitkä, mikä aiheuttaa selän pussittamisen. Eiköhän se asia viikonlopun aikana selviä, mutta tällä hetkellä liukuvärjättyä lankaa jäi jäljelle tuo isompi kerä sekä tuollaisia pikkuisia nöttösiä, joita keräsin vartalo-osaa neuloessani.

Pieniä keriä keräsin hihoja varten, vaikka alun perin olin ajatellut neuloa vartalon sen kummemmin miettimättä toiselta kerältä ja toiselta kerältä sitten pätkiä sopivat väriraidat hihoihin. Mutta en pystynyt niin tekemään, koska tajusin, että sillä tavoin lankaa olisi mennyt paljon haaskuuseen. Joten yritin kerätä hihoja varten lankaa sitä mukaan, mitä vartalo-osa eteni. Se ei ollut mitenkään harmitonta hommaa, kun piti tarkkailla, missä eri mittaiset liukumiset värien välille alkoivat ja piti yrittää aavistella. Että minkä verran niitä voin varata hihoja varten ja minkä verran jätän vartalolle. Arvaatte varmaan, että oli mennä hermot, kun veivasin pieniä keriä edes takaisin ja yritin punnita niitä kahdelle hihalle sekä vielä varmistaa, että ne olisi jokseenkin saman sävyisiä kauttaaltaan. 😀

Totuus on, että taisin yrittää olla liian tarkantyöntekijä: täysin väriraitojen sovittaminen yksi yhteen hihojen ja vartalon välillä ei taida olla edes mahdollista. Ei ainakaan näin, eri keriltä ehkä joo. Mutta viikonlopun jälkeen pusero taitaa olla valmis ja kuvattu, niin näette sitten, miten onnistuin sovittelemaan omalla tavallani värit kohdallaan ja käyttämään vielä keräämäni pienet kerät mahdollisimman hyvin hyödyksi. Muutama muukin virhe neuleeseen tuli matkan varrella, joita voidaan sitten yhdessä harmitella. Esimerkiksi en nähnyt kerän keskeltä tulevan violetin muuttavan noin tummaksi, jolloin kontrasti mustaan lankaan jäi kovin vähäiseksi. Tästä syystä puseron idea, nimensä mukaiset haamuhevoset, ovat puserossani ehkä vähän liiankin aavemaisia.

Oma raitapaita

Alkukesästä neulomani Maija ei istunut malliltaan päälleni, mikä jäi vaivamaan. Tuntui, että ajan myötä harmitus kasvoi kasvamistaan niin, että purkaminen ei innostanut, ei edes koko neuleen näkeminen.

Koska tykkäsin kovin Maijan raitaideasta ja värityksestä, minkä siihen valitsin, ajatus uudesta raitaneuleesta ei jättänyt rauhaan. Niinpä mietin, minkälaisessa mallissa parhaiten viihdyn ja ryhdyin hommiin.

Sovelsin aikaisemmin hyväksi havaittuja neuleita: hihoissa on nähtävissä samankaltaisuutta Nordiskan kanssa, raglanhihoihin ja v-pääntiehen katsoin osviittaa Cumuluksesta, raidoitukseen inspiroi Maija sekä kainaloiden muokkausvinkkejä mukailin – vielä postaamattomasta – Meiju K-P:n Querencia-paidasta. Lankanani olivat Louhittaren Luolan Väinämöistä väreissä noki, hallayö ja petrooli.

Päällä olevan hameen ompelin Eurokankaan ryppyviskoosista Suuri Käsityölehden ohjeella (6/2021). Kevyen kankaan vuoksi jätin taskut pois sekä lyhensin ylintä osaa. Sitä pitää lyhentää vieläkin, koska huomasin, että hame sopii minulle paremmin kuin käännän kuminauhavyötärön kaksin kerroin. Tuo ns. kääntövara pitää siis korjata pois, koska siten vyötärön rypytys asettuu sievemmin. Että miksi ei tehdä kunnolla, kun kerta voi. Varsinkin kun kyseessä on noin pieni ja helppo korjaus, mutta se vaikuttaa istuvuuteen paljon.

Tähän omaan raitapaitaan olen kyllä tyytyväinen. Tuli ihanan rento ja raikas.

Enää pitää vaan kerätä voimat, jotta jaksaisin kivuta harmivuoren yli eli purkaa sen ensimmäisen Maija-puseron. Loppujen lopuksi kuitenkin yleensä eniten harmittaa se, jos pusero jää käyttämättä ja ihanista langoista tulee vain hyllyntäytettä. Eipä ne taitaneet ihan ilmaisiakaan olla. 😀