Nämä pääsiäiskokkokuvat ovat varmaankin kolme vuotta vanhoja. Silti muistan, kuinka jännitti mennä kameran kanssa kokolle, minne yleensä koko kylä kokoontuu.
Tuolloin minulla ei ollut vielä järkkäriä, vaan otin kuvia pokkarilla, joka on kokonsa puolesta melko huomaamaton. Lisäksi olimme tuolloin aika vasta muuttaneet, joten myös tuntemattomuus toimi eräänlaisena suojana: kun kukaan ei tunne, sitä on ikään kuin näkymätön ihmisvilinissä.
Tuon pääsiäisen, onnistuneiden kokkokuvien jälkeen, kypsyi pikku hiljaa ajatus järkkärin ostamisesta. Mutta kun sen viimein ostin, jätin sen aina kotiin, koska kooltaan se tuntui niin vaivanloiselta ja tosiaan, liian huomiota herättävältä.
Tuohon kamerakammooni auttoi viime kesänä aloitamani 365 erilaista päivää -projekti eli tavoitteeni ottaa kuva päivässä vuoden ajan: kun kameraa kuljettaa mukana päivittäin, luonnollisesti siihen myös tottuu. Valokuvusprojekti jäi kuitenkin harmittavasti helmikuussa tauolle, koska aika ei enää siihen riittänyt. Valitettavasti sen seurauksena tottumus myös katosi, ja kamera tuntuu jälleen jääkaapin kokoiselta järkäleeltä, mitä ei huvita kuljettaa mukana, vaikka jokin rako valokuvaamiselle löytyisikin. Mutta ei, ei kai tässä huokailu auta, vaan pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja jälleen mennä tulta päin…
Saako joku harrastus sinut tuntemaan näin, että samaan aikaan, kun se vetää puoleensa, mieli jarruttelee epäillen ja ahdistuen, koska kehittyminen vaatii askeleen ottamista mukavuusalueen ulkopuolelle? Sellaista tämä valokuvaaminen ainakin minulle tuntuu olevan, yhtäaikaista kipinää ja kitkaa!