Tämän viikon Pieni Lintu -blogin Makrotex-valokuvaasteen teemana on ihme, mitä pitikin hetki ihmetellä. Mieleeni ei ensin tullut muuta kuin aamukahvi, mikä saa minunkin silmät heti aamusta tuikkimaan. 😉
Itseasiassa yritinkin tiedostoistani kahvikupin kuvaa löytää, kunnes muistin nämä auringonlaskukuvat. Ne on otettu elokuussa 2016 ja yksi niistä on useamman kerran täällä vilahtanutkin, mutta en maltanut olla postaamatta näistä vielä kerran.
Vanhat kuvani ovat siis otettu mökkirannassa pari vuotta sitten, kun olin aloittelemassa valokuvausharrastustani. Tuo ensimmäinen kesä kameran kanssa sai minut tekemään – niin silloin kuin yhä vieläkin – asioita, joita en ollut aikaisemmin tehnyt: moni itsestäänselvyys ei ollutkaan enää niin selvää, vaan uutta ja ihmeellistä.
Tuona iltana meri oli paennut mökin edustalta, mikä paljasti poukaman suulla olevan kiviröykkiön kokonaan. Se oli tapahtunut monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt ensimmäisen kerran kävelin kivien luo katsomaan, miltä auringonlasku näyttää niiden vasemmalla puolen, minne mökiltä ei suoraan voi nähdä.
Yllätyin, kuinka korkeita kivet olivatkaan. Ensin yritin kurkkia niiden yli nähdäkseni auringonlaskun. Mutta se otti hartioihin, niin lepäsin hetken nojaamalla yhteen kiveen. Kivi oli sileä ja auringon lämpöä täynnä, joten painoin toisen posken sitä vasten, suljin silmäni ja huokaisin syvään kerran jos toisenkin.
Siitä, kun maltoin jälleen katseeni nostaa, huomasin, että auringonlaskua mielenkiintoisempi olikin kiven pinta, mihin nojasin.
Kova kivi oli pinnastaan meren pehmentämä, pieniä uria täynnä. Aallot olivat kuluttaneet kiven päälle matalan kuopan, jossa oli pieni lammikko. Sen reunalta oli jopa erotettavissa pienen pieniä hippusia, mitkä olivat kivestä veden voimasta irronneet.
Siinä hetki menikin täysin lumoutuneena. Taika kuitenkin raukesi kääntäessäni katseeni sivulle, poispäin laskevasta auringosta, sillä silloin huomasin tuulen kovenevan ja meren tummuvan. Siitä tiesin, että nyt olisi mentävä, jos kuivin jaloin ajattelin vielä rantaan samaa reittiä palata…
Että sen pituinen se. 🙂 Mutta tosiaan, kameran – ja varmaan myös iän – myötä maailma on kaiken kaikkiaan muuttunut niin kovin ihmeelliseksi ja kauniiksi. Erityisesti kesäaika on taianomaista aikaa ja sehän on taas ihan kohta täällä! ♥