Verson Puodin kesäkuun ompelukerhossa oli aiheena Kotiinpaluu. Tuli heittäytyä Koivu ja tähti-sadun tunnelmiin, ja ommella rakkaudesta Suomeen: palata siihen aikaan, kun sota oli vihdoin ohi ja kauan poissa ollut vihdoin seisoo kotipihan polun päässä ja näkee oksien lomasta rakkaimman paikkansa maailmassa.
Virtuaalinen ompelukerho toimii siis niin, että kukin ompelee yllätyskankaasta aiheen mukaisen työn tykönänsä. Aiheeseen ei suhtauduta kuitenkaan tiukkapipoisesti, vaan pienikin juju riittää, ja muun materiaalin yhdistäminen yllätyskankaaseen on sallittua.
Nyt ompeluaika oli 16.-21.6., jolloin työt laitetiin myös näkyviin kerhon fb-sivuille ja/tai tägättiin Instagramiin kaikkien ihailtaviksi. Ennen tuota sovittua ajankohtaa kuoseja ei siis saanut somessa esitellä, vaikka oman kankaan olisi jo saanut ja jopa ommellutkin, jotta yllätyskangas pysyisi salaisuutena kaikille tasapuolisesti.
Tämän kertaiset yllätyskankaat liittyivät Verson Puodin Suomi 100-kuosisarjaan, joista minä ensikertalaisena valitsin metrin verran turvallisimmaksi kokemaani mustavalkoista kangasta. Siltikin ennen kankaan tuloa jännitin kovasti, että millainenhan se kangas on ja onnistunkohan tekemään siitä mitään. Turhaan, sillä kankaan saatuani, se oli selkeästi mielestäni mekkokangas, ja hetken tuumattuani aihetta, muistin lapsena nähdyn ryijyn, jossa poika ja tyttö olivat koivun edessä kotiin palaamassa. Ryijyn tytöllä oli yllään kellohelmainen mekko, niin siitä se ajatus sitten lähti.
Muistaakseni ryijyn olen nähnyt jollakin kyläreissulla pappani kanssa. Se oli vielä sitä aikaa, kun kylään mentiin talosta taloon sen kummemmin etukäteen ilmoittamatta. Noissa muistoissa kesät oli pitkiä sekä kuumia, ja kesävaatteet olivat joko äidin tekemiä tai serkuilta pieneksi jääneitä puuvillamekkoja ja -hameita. Mutta voikukat ja ruoho värjäsivät vaatteet tuolloinkin ja pellonsänki sattui paljaisiin jalkapohjiin kuten nyt aikuisenakin.
Minun Koivu ja tähti-paluuseeni liittyvät siis omat lapsuuden muistot, kuten isovanhempani ja se maaseutumaisema, jossa he tuolloin asuivat. Ja noiden muistojen innoittamana ompelin rennon taskullisen Zadie-mekon, joka ei purista eikä kiristä, kuten ei kiristäneet väljät kesävaatteet lapsenakaan. Juhannuksena tässä ei kyllä tarkene tanssia, mutta onneksi vielä on kesää jäljellä…
Hyvää juhannusta kaikille!