Elokuun Suuri Käsityö -lehdessä toimituspäällikkö Leeni Hoimela kuvasi neuleiden suunnittelua muun muassa niin, että ikinä ei tiedä, kuinka käy, ja se juuri kiehtoo. Olen täysin samaa mieltä. Tosin itse en suunnittele neuleita, mutta tuo on juuri se juttu, mikä koukuttaa neulomaan toistuvasti sen yhden kerroksen lisää: jotta näkisin, onnistunko vai enkö, miltä neulepinta näyttää ja tuntuu, riittääkö lanka ja niin edelleen.
Harvoin neulon kuitenkaan täysin ohjeiden mukaan. Myönnän, että kaikki muutokset eivät ole kuitenkaan suunniteltuja, vaan tulevat usein vahingon kautta. Pienen vahingon vuoksi muuttui käsissäni myös tämä Leenin suunnittelema poolopusero. Ohje siihen löytyy tuosta jo aikaisemmin mainitsemastani elokuun lehdestä, pusero mallinumerolla 19.
Lankavarastostani löytyi tähän kylmän kirkasta keltaista, Filcolanan Arwettaa ja Tiliaa värissä Limelight, joilla tiesin pääseväni ohjeen tiheyteen aikaisempien Oslo-pipojeni vuoksi (mitkä löytyvät täältä, täältä ja täältä).
Aloitin M2-koon mukaan, millä sain aikaiseksi hyvin istuvan yläosan, sillä raglansaumat osuvat juuri oikeaan kohtaan.
Raglanit jatkuvat kauniisti pitkästä kauluksesta, minkä neulominen oli alkuun tuskastuttavan hidasta. Se ei siis alkuun tuntunut etenevän millään, koska käännöksen verran piti neuloa kiertäen myös nurjat oikeiden silmukoiden lisäksi, jotta se olisi saman näköinen niin suorana kuin käännettynä.
Jostain syystä tuossa aloitusvaiheessa, kun piti neuloa kaikki kiertäen, minulta jäi usein paksumpi merinolanka, Arwetta, ottamatta puikolle ohuen silkkimoharin, Tilian, mukana. Virkkuukoukun kanssa kaulusta sitten paikkailin eli nostelin Arwettaa kuin pudonneita silmukoita, minkä vuoksi kauluksesta tuli hieman epätasainen eikä se silottunut oikein edes viimeistelypesussa: se on yhtä ihanan ryppyinen kuin omistajansa. 😀
Olin niin tyytyväinen yläosan istuvuuteen, että sovitin puseroa toisen kerran vasta kun helma oli jo melkein valmis. Yllätykseni se oli liian sopiva eikä mielikuvieni mukainen rento mohairneule. Mittanauhan kanssa tajusin, että se olikin kokoa M1, joten väljyyttä oli puolet vähemmän kuin olin ajatellut. Ei siis ihme, että pusero tuntui liian istuvalta.
Syyksi huomasin tiheyteni, mikä olikin ollut suurempi kuin puseron ohjeessa eli olin muistanut Oslo-pipojen tiheyden väärin. Pusero ei ollut kuitenkaan peltiä enkä halunnut menettää hyvin istuvaa yläosaa, joten neuloin helman uudelleen: purin sen lähes alkuunsa ja neuloin uudestaan tehden lisäyksiä tasaisesti helmaa kohti. Lisäsin rentoutta malliin vielä lisää lisäämällä pituuteen noin 13 senttiä, mitä varten jouduin tilaamaan lankaakin hieman lisää. Kaiken kaikkiaan lankaa tähän kului noin seitsemän kerää kutakin.
Lisätilaus ja purkaminen kuitenkin kannatti, koska muutoin neule olisi mennyt hukkaan: tiedän nykyisin aika nopeasti, mitä pidän ja mitä en. Siksi jätin myös helman taskut pois, koska en uskonut niiden toimivan tässä pitemmässä mitassani, vaikka yhdenlainen taskufriikki olenkin.
Tästä tuli kyllä kiva! Mietinkin, kuinka neuloessa sitä sietää huomattavasti enemmän epävarmuutta ja purkamista kuin ommellessa. Esimerkiksi inhoan ratkomista, mutta neuloessa purkaminen kuuluu ikään kuin tähän juttuun, että veivataan edes takaisin, kunnes lopputulos on halutunlainen. Ommellessa puolestaan hyväksyn usein vaatteen, mikä on jotain sinne päin, ja ratkominen pakon edessä aiheuttaa tunnemyrskyn vihasta aina ahdistukseen. Voi, kuinka usein olenkaan miettinyt ompelukoneen ja kankaiden myyntiä… 😉
Ehkä nämä asenne-erot liittyvät materiaalien eroihin, sillä neuloessa voi purkaa aina uudelleen ja uudelleen, mutta kankaan voi hetkessä menettää esimerkiksi leikkaamalla väärin. Vai liittyisikö siihen, että olen neulojana taitavampi kuin ompelijana: usein tiedän, kuinka neuleen voi korjata, mutta ompelukoneen edessä istuin sormi suussa…
Kuinka sujuvasti sinulta sujuvat erilaiset käsityöt?
Edit. Instagramin syöväreistä löysin tänään 30.9. tälle puserolle nimenkin, Sahra Sweater, minkä ohje näyttäisi tulevan myöhemmin myös Ravelryyn myyntiin, englannin kielisenä tosin.