Liukuvärjättyä

Viimeisen reilun viikon ajan olen ns. raivoneulonut Caitlin Hunterin Ghost Horses -puseroa. Raivoneulonnan syynä on ollut värikäs liukuvärjätty lanka, minkä takia on ollut ihan pakko neuloa aina ja aina vaan, jotta näkisin, kuinka värit liukuvat toisesta toiseen. Valitsin vielä sellaisen langan, missä värien vaihtuminen tapahtuu pitkänä raporttina, joten jouduin neulomaan ihan tosissaan.

Liukuvärjätty lanka on Katia Merino Baby Degradé -lankaa, mikä on muhkea 200 gramman kerä. Alle olevassa kuvassa kerän muhkeus on vähän niin ja näin, sillä olen sen keskeltä neulonut osan puserooni. Langan väri on 305 syysmetsä.

Liukuvärjättyä lankaa puserooni meni 250 grammaa. Puseron on tosin vielä kesken ja sen pituus pitää viimeistelyn jälkeen tarkistaa. Siitä saattoi tulla hieman liian pitkä, mikä aiheuttaa selän pussittamisen. Eiköhän se asia viikonlopun aikana selviä, mutta tällä hetkellä liukuvärjättyä lankaa jäi jäljelle tuo isompi kerä sekä tuollaisia pikkuisia nöttösiä, joita keräsin vartalo-osaa neuloessani.

Pieniä keriä keräsin hihoja varten, vaikka alun perin olin ajatellut neuloa vartalon sen kummemmin miettimättä toiselta kerältä ja toiselta kerältä sitten pätkiä sopivat väriraidat hihoihin. Mutta en pystynyt niin tekemään, koska tajusin, että sillä tavoin lankaa olisi mennyt paljon haaskuuseen. Joten yritin kerätä hihoja varten lankaa sitä mukaan, mitä vartalo-osa eteni. Se ei ollut mitenkään harmitonta hommaa, kun piti tarkkailla, missä eri mittaiset liukumiset värien välille alkoivat ja piti yrittää aavistella. Että minkä verran niitä voin varata hihoja varten ja minkä verran jätän vartalolle. Arvaatte varmaan, että oli mennä hermot, kun veivasin pieniä keriä edes takaisin ja yritin punnita niitä kahdelle hihalle sekä vielä varmistaa, että ne olisi jokseenkin saman sävyisiä kauttaaltaan. 😀

Totuus on, että taisin yrittää olla liian tarkantyöntekijä: täysin väriraitojen sovittaminen yksi yhteen hihojen ja vartalon välillä ei taida olla edes mahdollista. Ei ainakaan näin, eri keriltä ehkä joo. Mutta viikonlopun jälkeen pusero taitaa olla valmis ja kuvattu, niin näette sitten, miten onnistuin sovittelemaan omalla tavallani värit kohdallaan ja käyttämään vielä keräämäni pienet kerät mahdollisimman hyvin hyödyksi. Muutama muukin virhe neuleeseen tuli matkan varrella, joita voidaan sitten yhdessä harmitella. Esimerkiksi en nähnyt kerän keskeltä tulevan violetin muuttavan noin tummaksi, jolloin kontrasti mustaan lankaan jäi kovin vähäiseksi. Tästä syystä puseron idea, nimensä mukaiset haamuhevoset, ovat puserossani ehkä vähän liiankin aavemaisia.

Oma raitapaita

Alkukesästä neulomani Maija ei istunut malliltaan päälleni, mikä jäi vaivamaan. Tuntui, että ajan myötä harmitus kasvoi kasvamistaan niin, että purkaminen ei innostanut, ei edes koko neuleen näkeminen.

Koska tykkäsin kovin Maijan raitaideasta ja värityksestä, minkä siihen valitsin, ajatus uudesta raitaneuleesta ei jättänyt rauhaan. Niinpä mietin, minkälaisessa mallissa parhaiten viihdyn ja ryhdyin hommiin.

Sovelsin aikaisemmin hyväksi havaittuja neuleita: hihoissa on nähtävissä samankaltaisuutta Nordiskan kanssa, raglanhihoihin ja v-pääntiehen katsoin osviittaa Cumuluksesta, raidoitukseen inspiroi Maija sekä kainaloiden muokkausvinkkejä mukailin – vielä postaamattomasta – Meiju K-P:n Querencia-paidasta. Lankanani olivat Louhittaren Luolan Väinämöistä väreissä noki, hallayö ja petrooli.

Päällä olevan hameen ompelin Eurokankaan ryppyviskoosista Suuri Käsityölehden ohjeella (6/2021). Kevyen kankaan vuoksi jätin taskut pois sekä lyhensin ylintä osaa. Sitä pitää lyhentää vieläkin, koska huomasin, että hame sopii minulle paremmin kuin käännän kuminauhavyötärön kaksin kerroin. Tuo ns. kääntövara pitää siis korjata pois, koska siten vyötärön rypytys asettuu sievemmin. Että miksi ei tehdä kunnolla, kun kerta voi. Varsinkin kun kyseessä on noin pieni ja helppo korjaus, mutta se vaikuttaa istuvuuteen paljon.

Tähän omaan raitapaitaan olen kyllä tyytyväinen. Tuli ihanan rento ja raikas.

Enää pitää vaan kerätä voimat, jotta jaksaisin kivuta harmivuoren yli eli purkaa sen ensimmäisen Maija-puseron. Loppujen lopuksi kuitenkin yleensä eniten harmittaa se, jos pusero jää käyttämättä ja ihanista langoista tulee vain hyllyntäytettä. Eipä ne taitaneet ihan ilmaisiakaan olla. 😀

Talvinen

Caitlin Hunterin Talvinen on varmaan kaunein kaarrokeneule, minkä olen tähän saakka tehnyt. Aloitin sen jo viime syksynä, mutta se jäi toista hihaa vaille. Itseasiassa se oli jo hyvän matkaa aloitettu, mutta ilmeisesti pelko epäonnistumisesta oli liian kova: oli helpompi jättää neule kesken, kun todeta epäonnistuneensa äärimmäisen kauniisti ja tasaisesti neulotun kaarrokkeen jälkeen.

Epävarmuuden syynä oli helman a-malli, mikä neulottiin muuttamalla puikkokokoa isommaksi helmaa kohden edetessä. Tämä tekninen seikka jäi minulta huomioimatta, kun neuleen aloitin. Se, että en lukenut ohjetta kokonaan heti läpi, saattoi oli ihan hyvä asia. Sillä jos olisin ollut huolellisempi, en varmaan olisi edes aloittanut koko puseroa, koska en tykkää neuloa ohutta lankaa suurilla puikoilla. Yleensä silloin neulomisesta katoaa mielekkyys, koska silmukat tuntuvat liukkailta ja koko homma menee jännittämiseksi sekä käsiala muuttuu usein vielä epätasaiseksi.

Mutta hyvinhän tässä kävi. ♥ Aloitin tämän neuleen siis viime syksynä haikein mielin seuraten samalla kesän kaikkoamista vähitellen pois. Tänä vuonna tuo haikeus oli tiessään, sillä korona on kurittanut vielä sen verran, että olen ollut yhä sairauslomalla: kotona ollessa tahtoo mennä sekaisin niin viikonpäivät kuin vuodenajat, kun ulkoilut ja kaikki muutkin menemiset ja tulemiset ovat jääneet vähiin.

Neuloin Talvisen kaikilta muilta osin ohjeen mukaan, paitsi hihoihin tein pitkät resorit. Ohjeen mukaisesti ne olivat jääneet hieman vajaiksi, mutta kokemuksesta talvella sellainen vajaamitta ei tunnu kivalta. Tilanne olisi ollut eri, jos pääntiestä olisi tullut väljempi, niin neuleen alle olisi voinut – ohjeen mallikuvien mukaan – pukea poolon, minkä hihat olisivat sievästi jatkuneet neuleen hiharesoroiden alta. Mutta ku ei. 😀

Ohjeessa oli myös nypyllinen kuviovaihtoehto, mutta minä tein omani ilman niitä. En vaan ajatellut niiden olevan sieviä.

Sen lisäksi, että malli on kaunis ja käsialani on siisti, onnistuin valitsemaan värit hyvin: pohjalanka on Louhittaren Luolan Väinämöistä värissä Magenta ja kuviovärini Bio Shetlandin nro 14 Sapphire (vaaleansininen) sekä Kässäkerho Pom Pomin Suoma Singleä värissä metsä (tummanvihreä) .

Onni oli myötä siinäkin mielessä, että Väinämöistä minulla oli kahta eri värjäyserää: yksi vyyhti poikkesi muista. Huomasin sen vasta, kun olin jo hyvän matkaa kaarroketta neulonut eli olin onnistunut valitsemaan juuri sen yhden erilaisen alkuun ja siinä tietenkin oli toisiin vyyhteihin nähden silmiinpistävän tummia kohtia. Voi vietävä, kun alkuun otti päästä! Mutta loppujen lopuksi ne tummat kohdat alkoivat näyttääkin oikein hyviltä tuossa kohdin, lintujen taustalla: ne ovat ikään kuin syksyisen taivaan tummanpuhuvia pilviä ( ensimmäisessä kuvassa näkyvät parhaiten) ja tuovat kaarrokkeeseen kolmiulotteisuutta. Kokonaisuudesta ne eivät siis pistä silmään, vaan pikemmin hivelevät. 🙂

Neuleen lisäksi minulla on jalassani itse tehdyt housut. Housuja en ole aikaisemmin tehnytkään, niin aloitin helpommasta päästä, trikoisista. Kaavana minulla oli Style Arcin Sailor Sue Palazzo Pants.

Valitsin tämän mallin juurikin helppouden vuoksi, vaikka ajattelin, että minulle ei sovi tällaiset leveät housut. Ehkä ei sovikaan, mutta voi voi, kuinka ihanat nämä ovat päällä. Trikoo on vielä Nuppu Printin pehmoista laatua. Ai että!

Helppoudestaan huolimatta jo nämä harjoitteluhousut osoittivat, että ihminen ei ole seppä syntyessään. Housujen kokovalintaa ja istuvuutta saan siis jatkossa harjoitella: pääsin heti tutustumaan haarakoukun muokkaamiseen, kuinka etuviikset saisi pois. Täysin en vielä muokkauksieni kanssa onnistunut, koska se olisi vaatinut kaikkien saumojen purkamisen ja housujen pienentämisen vähän sieltä sun täältä, niin menkööt nyt näin pitemmän yläosan kanssa. Seuraavien, pienemmän koon, kanssa sitten enemmän harsimista ja harjoittelua heti alusta lähtien. 🙂

Katinka jacquard-kankaasta

Kesällä ompelukerhossani oli useamman viikon kestänyt ompeluhaaste, mikä omalta kohdaltani jäi puolitiehen koronan vuoksi. Suunnitelmat olivat toki suorittajaluonteeni mukaisesti valtavat, mutta sairastamisen pitkittyessä ne jäivät – suurin osa – leikattuna odottamaan parempia ompeluaikoja. Jotain sain kuitenkin ihan valmiiksi asti, joista yritän postailla tulevien viikkojen aikana ( tosin koronan jälkitaudit yhä hidastavat oloa ja eloa kaikin puolin 😖).

Yksi valmistuneista on tämä PuuhakasPajan Katinka-neulostakki. Kangas on jacquardia, minkä ostin itselleni ns. lahjaksi keväällä kesälomalle jäätyäni ranskalaisesta Églantine & Zoé -nettikaupasta. Ihastuin siihen, että kankaan langoista 72 % on kierrätettyjä. Myös vihreäsävyinen väritys oli niin mieleinen, että halusin kangasta, vaikka siinä on talvityypille sopimatonta lämpimän sävyistä kuparilankaa kuteessa.

Isommista kuvista nuo kimaltelevat kuparilangat eivät tule oikein esille, mutta lähikuvissa auringonpaiste saa raidat loistamaan.

Kangas oli alkuihastukseeni verrattuna pienoinen pettymys. Usein tietokoneen näytöllä värit eivät toistu oikein, mutta siitä ei tällä kertaa ollut kysymys. Pettymyksen aiheena oli kankaan tuntuma: paksuudesta, täkkimäisyydestä ja tönkköydestä johtuen siitä tuli mieleen enemmän verhoilukankaat kuin vaatetuskankaat. Oletin siis kankaan olevan ohuempaa ja laskeutuvampaa, koska nettikaupassa siitä oli ommeltu malliksi esim. korkeavyötäröiset shortsit laskoksilla. Hämmentävää.

Itse yritin miettiä mallia, missä ei ainakaan laskoksia olisi, vaan pikemmin jotain hyvin yksinkertaista. Toisekseen mallin piti olla sellainen, missä paksuus olisi edukseen. Kolmanneksi mietin, mikä vaatekappale ei joudu kovin suurelle kulutukselle eikä altistu jatkuvalle pesulle, sillä ne kimaltelevat kuparilangat vaikuttavat valitettavan herkästi löystyvän ja nousevan epäsiististi kankaan pinnalle nypyiksi. Näillä kriteereillä päädyin siis Katinka-takkiin. Sitä voisin pitää syksyn viilenevillä keleillä ja talven tullen paukkupakkasilla sisällä.

Kaikista hyvistä puolista huolimatta, Katinkan ompelu tästä kankaasta vaati heittäytymistä, sillä siinä on useampi moninkertainen sauma ommeltavana. Esimerkiksi taskujen kohdalla sivusaumoissa jo itsestään paksu kangas on nelinkertaisena ja reunakaitaleen puolella jopa kuusinkertaisena. Myös Katinkan kapeiden hihojen toimivuus mietitytti kankaani joustamattomuuden ja paksuuden vuoksi. Niitä hieman levensinkin, mutta valitettavasti en riittävästi.

Hihat olisivat siis saaneet olla vielä hieman reilummat kauttaaltaan, mutta muutoin – jopa paksujen kohtien – ompelu onnistui. Hihatkin menevät tuollaisinaan (ja mentävä onkin, kun kangasta ei ollut enempää 😉 ), mutta takin alle ei mahdu mitään, missä on reilummat hihat.

Onneksi sekään ei ole ongelma, sillä minultahan löytyy jo valmiina siihen yhdisteltäväksi muun muassa Ommellisen kapeahihainen Lea-tunika, Kamoon-mekko ja Mekkotunika. 🙂


Ompeluvinkki:

  • Jotta ompelemani vaatteet sopivat toinen toisiinsa eli ne tulevat käyttöön eikä hyllyjen täytteeksi, yritän miettiä aina ennen ompeluprojektiin ryhtymistä, mihin jo olemassa oleviin vaatteisiin uuden kuosi ja vaatteen voisi yhdistää.
  • Pyrin miettimään ainakin kolme vanhaa vaatetta yhdistelmien pohjaksi. Tämän kikan kuulin Seamwork Radion englanninkielisistä podcastisista. En enää muista varmuudella, missä jaksossa kyseinen vinkki mainittiin, mutta oletan sen tulevan esille jaksossa 35 How to Use the Rule of Three Outfits. Suosittelen aiheeseen liittyen myös 87. How Can I Get More Wear Out of the Things I Sew? -jakson kuuntelua.
  • Ja löytyy tuolta monta muutakin hyvää podcastia ompeluharrastukseen liittyen, että vink vink, suuntaa sinne siis, jos ompelusanasto taittuu myös englanniksi. Itse ajattelin seuraavaksi täällä kotona sairauslomalla ollessa kuunnella jakson 101., kuinka siivota ompelutila 15 minuutissa. 😅