Ghost Horses

Edellisessä postauksessani vilauttelin tätä työn alla ollutta neuletta, mikä on Caitlin Hunterin suunnitelma Ghost Horses. Ohje siihen löytyy ainakin Ravelrystä maksullisena ja englanninkielisenä.

Musta lanka oli minulle uusi ihana tuttavuus, Myssyn kaksisäikeistä suomenlampaan luomuvillaa fingering-vahvuisena♥. Liukuvärjätty lanka oli puolestaan Katia Merino Baby Degradé -merinoa, mikä aiheutti minulle yhtä aikaa ihastusta ja vihastusta: pusero tuli reilussa viikossa valmiiksi, kun oli pakko neuloa koko ajan, jotta näin kauniit värin vaihtumiset. Raivoneulomisen lisäksi koin epävarmuutta hihojen suhteen, kuinka ne olisi järkevin toteuttaa, jotta lopputulos ei olisi liian levoton eikä turhia jämälankoja jäisi.

Päätin pätkiä vartalo-osaa neuloessa pienet kerät hihoja varten tiedostaen, etten todennäköisesti saa kerättyä molempiin hihoihin samoja sävyjä saman vertaa. Keräsin niitä nökkösiä täysin sattuman varaisesti, kun en osannut määrällisestikään aavistella, kuinka paljon niitä tarvitsisi suhteessa vartalon raitoihin. Hihoja aloittaessani olin sitten niin epävarma, että mielessä kävi neuloa tästä ohjeen mukaisesti lyhythihainen ja jättää keräämäni pikkukerät käyttämättä.

Ohjeen toinen hihavaihtoehto olisi ollut 3/4-osa hiha, mutta hylkäsin myös sen ajatuksen hetken pähkäiltyäni. Ajattelin, että ilman täyspitkiä hihoja pusero todennäköisesti jää melko vähälle pidolle. Siksi otin riskin ja neuloin pitkät hihat vartalon väriraitoja mukaillen, mutta kuitenkin taloudellisesti yrittäen hyödyntää ne pienet kerätyt kerät kokonaan.

Hihat näyttävät ihan hyviltä, vaikka raidat eivät täysin osu yhteen. Silti kokonaisuus pysyi hallittuna. Muutama muu asia ei sitten niin hyvin mennytkään, kuten kaarrokkeen korkeus. Hitsin vie, kun unohdin – taas – kuinka venyvää merinolanka on. Yleensä kastelen kaarrokkeen ennen kuin erottelen vartalon ja hihat toisistaan, mutta nyt käsiala oli niin siisti, etten kokenut sille tarvetta. Jälkiviisaana voin enää todeta, että olisi se nytkin kannattanut. Sillä tavoin olisi tullut tarkistettua kaarrokkeen korkeus ja olisin välttänyt roikkuvat kainalot. Ne syntyivät siis viimeistelypesussa, koska lanka, kaarroke, venähti kastuessaan useamman sentin.

Koska hihat yleensä venyvät viimeistellessä hieman, neuloin niistä alun perinkin liian lyhyet. Niistä tuli siis kastelun myötä sopivat. Venynyt kaarrokekaan ei niin haittaa, sillä väljyyttä neuleeseen tuli lisää suhteessa muuallekin. Tuon väljyyden myötä esimerkiksi käsiä voi liikutella roikkuvista kainaloista huolimatta ilman, että puseron helma nousisi liiaksi.

Mutta pääntielle tullut lisäväljyys ei ollut hyvä, mitä kuroin pienemmäksi neulomalla 2 oikein, 2 nurin -resorin alle toisen pääntien liukuvärjätyllä merinolangalla: keräsin resorin nurjalta puolelta silmukat, neuloin sileää nurjaa resorin reunaan saakka ja päättelin i-cord-reunuksella. Toinen pääntie näkyy hieman mustan alta violettina raitana. Samalla tavalla aikaisemmin korotin Uunimiehen Halibut-neuleen pääntietä, mutta tässä jätin reunan matalammaksi, koska merino. Ehkä se sieltä kastelun myötä venyy näkyvämmäksi. 😀

Kuvioneuletta jouduin sorvaamaan kaarrokkeessa, koska olin jossain vaiheessa lisännyt liikaa silmukoita. Virheeni tuli ilmi vasta haamuhevosia neuloessa: tuossa kohdin ylimääräisiä silmukoita oli yhdeksän. Mutta siitäkin selvisin ja vieläpä ihan hyvin, kuten hevosten alapuolella jatkuvan kuvion sovittelussa oikeaan silmukkamäärään. Onpahan originelli. 😀

Päässäni minulla on muuten mohairista ja merinosta neulottu Petite Knitin Oslo-pipo, minkä olen neulonut noin kolmisen vuotta sitten. Tämä taisi olla kolmas osloni, joista postaukset ovat olleet blogitilastojeni kärkisijoilla lähes taukoamatta useamman vuoden ajan. Ja jos ne jostain syystä ei ole klikatuimpien joukossa, syksyn myötä varmasti nousevat kärki viitoseen. Eikä suotta, sillä onhan tämä hyvä ja mutkaton malli.

Kaikesta säätämisestä ja raivoamisesta huolimatta, tulihan tästä ihana. Että ei muuta kuin nokka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.

Meinaan, että ei minun merinolangat tähän loppuneet. Voi voi… 😅

Liukuvärjättyä

Viimeisen reilun viikon ajan olen ns. raivoneulonut Caitlin Hunterin Ghost Horses -puseroa. Raivoneulonnan syynä on ollut värikäs liukuvärjätty lanka, minkä takia on ollut ihan pakko neuloa aina ja aina vaan, jotta näkisin, kuinka värit liukuvat toisesta toiseen. Valitsin vielä sellaisen langan, missä värien vaihtuminen tapahtuu pitkänä raporttina, joten jouduin neulomaan ihan tosissaan.

Liukuvärjätty lanka on Katia Merino Baby Degradé -lankaa, mikä on muhkea 200 gramman kerä. Alle olevassa kuvassa kerän muhkeus on vähän niin ja näin, sillä olen sen keskeltä neulonut osan puserooni. Langan väri on 305 syysmetsä.

Liukuvärjättyä lankaa puserooni meni 250 grammaa. Puseron on tosin vielä kesken ja sen pituus pitää viimeistelyn jälkeen tarkistaa. Siitä saattoi tulla hieman liian pitkä, mikä aiheuttaa selän pussittamisen. Eiköhän se asia viikonlopun aikana selviä, mutta tällä hetkellä liukuvärjättyä lankaa jäi jäljelle tuo isompi kerä sekä tuollaisia pikkuisia nöttösiä, joita keräsin vartalo-osaa neuloessani.

Pieniä keriä keräsin hihoja varten, vaikka alun perin olin ajatellut neuloa vartalon sen kummemmin miettimättä toiselta kerältä ja toiselta kerältä sitten pätkiä sopivat väriraidat hihoihin. Mutta en pystynyt niin tekemään, koska tajusin, että sillä tavoin lankaa olisi mennyt paljon haaskuuseen. Joten yritin kerätä hihoja varten lankaa sitä mukaan, mitä vartalo-osa eteni. Se ei ollut mitenkään harmitonta hommaa, kun piti tarkkailla, missä eri mittaiset liukumiset värien välille alkoivat ja piti yrittää aavistella. Että minkä verran niitä voin varata hihoja varten ja minkä verran jätän vartalolle. Arvaatte varmaan, että oli mennä hermot, kun veivasin pieniä keriä edes takaisin ja yritin punnita niitä kahdelle hihalle sekä vielä varmistaa, että ne olisi jokseenkin saman sävyisiä kauttaaltaan. 😀

Totuus on, että taisin yrittää olla liian tarkantyöntekijä: täysin väriraitojen sovittaminen yksi yhteen hihojen ja vartalon välillä ei taida olla edes mahdollista. Ei ainakaan näin, eri keriltä ehkä joo. Mutta viikonlopun jälkeen pusero taitaa olla valmis ja kuvattu, niin näette sitten, miten onnistuin sovittelemaan omalla tavallani värit kohdallaan ja käyttämään vielä keräämäni pienet kerät mahdollisimman hyvin hyödyksi. Muutama muukin virhe neuleeseen tuli matkan varrella, joita voidaan sitten yhdessä harmitella. Esimerkiksi en nähnyt kerän keskeltä tulevan violetin muuttavan noin tummaksi, jolloin kontrasti mustaan lankaan jäi kovin vähäiseksi. Tästä syystä puseron idea, nimensä mukaiset haamuhevoset, ovat puserossani ehkä vähän liiankin aavemaisia.

Maija

Viime postauksen Knit Love Unite -huivi ei ollut ainoa neule, minkä kuvaamisen deadline paukkuu. Toinen ns. pakkokuvattava neule ennen Neulefestareita on Veera Välimäen Raidat-kirjasta Maija-neule. Kuvauksen syynä on kyseiseen kirjaan liittyvän yhteisneulonnan päättyminen festareille: olisi harmi, että kauan aikaa valmiina ollut työ jäisi kuvaamatta ja sitten #stripeskal2022 -haasteeseen osallistumatta.

Joten tadaa – tässä se on! 😀 Maijan neuloin mustasta Regia Premium Silkistä sekä Lucky Omenin Grey Morning-värisestä merinosukkalangasta ja Louhittaren Luolan jalokiven hohtoisesta Louhitar II:sta.

Kaipaan aina merta. Minusta on ihana istua laiturilla, kuunnella lokkien laulua ja katsella, miten purjeita nostetaan. Aallot voimistuvat ja taas hiljenevät, ja näen, miten meri hengittää. Veden äärellä tunnen rauhan.

– Veera Välimäki, Raidat-neulekirja

Ihastuin kovin Maijaan sisältyvästä uudenlainen merimiespaita -ajatuksesta sekä raikkaasta raidoituksesta. Mutta Maijan uudenlainen rakenne ei ole minulle paras mahdollinen: totuus on, että olen neulonut istuvampiakin puseroita.

Koon valitsin suosituksen mukaisesti reilulla väljyydellä, mutta leveän yläselkäni ja suurten hartioideni vuoksi, sitä ei ole siltikään riittävästi olkapäillä. Siksi paita istuu olkapäiltä just eikä melkein, mutta vetäen kainaloita ja helmaa kurttuun.

Maija neulotaan ylhäältä-alas, mutta sellaisella tavalla, että istuvuutta noiden ongelmakohtieni osalta en voinut kunnolla tarkistaa tehdessä. Lisäksi yläosan huono istuvuus ja rinnat saivat helman kaartamaan ylös päin kaarelle eli lyhyin kohta oli edessä sekä takana keskellä, mikä ei miellyttänyt minua.

Helma oli kuitenkin helposti korjattavissa niin, että tein sinne lyhennettyjä kerroksia, jotta helma kaartaa nyt puolikaarena alaspäin eikä ylöspäin. Tuon korjauksen myötä neuloin myös mustaa osaa pari senttiä pidemmäksi, mutta muutoin paita on ohjeen mukaisesti tehty.

Toki sekään ei aina takaa samanlaista lopputulosta kuin alkuperäinen paita on kirjassa: koska Louhitar II oli suomalaisena karstalankana hyvin eri tyyppinen lanka kuin harmaa ja musta lanka, leveni helma hieman vihreällä osuudella. Mallitilkun perusteella oletin, että näin tulisi käymään ja pidin huolen koko loppuhelman ajan, että tuo leveys myös pysyisi helman halkioihin saakka. Näin olleen paitani on laatikon sijaan hieman a-mallinen ohjeen seuraamisesta huolimatta.

Maijaa neuloessa mietin, kuinka armollinen käsityötekniikkana neulominen onkaan. Muutoksia voi tehdä melko sujuvasti ja pienellä vaivalla. Mutta koko työtä en lähtenyt purkamaan olkapäiden vuoksi, vaan annan paidalle mahdollisuuden – katotaan, tuleeko pidettyä. Tulipa kuitenkin opeteltua uusi tekniikka, ja onhan olemassa Äiti Armas, joka on muutoin lähes saman kokoinen, mutta pienempi hartioistaan. Ehkä hänelle tämä ja itselle uusi sopivampi. 🙂 We’ll see…

Grain

Jotkut käsityöprojektit vievät paljon aikaa toteutuakseen. Tämä Anna Johannan Grain-pusero on yksi sellainen, sillä voitin jo kaksi vuotta sitten yhden bingohaasteen (ylläri, ylläri 😀 ) arpajaisista ohjeen. Langat ostin tuolloin saman tien, mutta neuleen aloittaminen on vaan jäänyt. Mutta nyt sain tämän tehtyä, koska Lankalaihis-ryhmän helmikuun suunnittelijana oli Anna Johanna, niin innostuin ottamaan työn vihdoin puikoille.

Koen, että kaikella viivyttelyllä oli tarkoituksensa. Että näin sen pitikin mennä: ensin harjoittelen pari vuotta kirjoneuletta ja lankadominanssia, niin tästä tulee kaunis. Sillä sellainen tästä tuli. Välillä piti vain istua ja ihailla, kuinka kaunista jälkeä olinkaan saanut aikaiseksi.

Neuletiheyteni kanssa jouduin säätämään pitkin matkaa, koska se jostain kumman syystä tuntui temppuilevan: kaarrokkeen tiheys oli liian pieni, mutta miehustassa se puolestaan leveni liikaa. Kaarroke vaikutti kuitenkin sopivalta, niin neuloin vain miehustan uudelleen ja tällä kertaa siitä puolestaan tuli liian sopiva.

Annoin olla, vaikka väljyys tai pikemminkin sen puute, ei ole mieleeni. Päätin tehdä tämän loppuun, kun olin kerrankin aloittanut ja kaarrokkeen kuviot olivat onnistuneet niin kauniisti. Päätin, että teen tämän loppuun, vaikka en koskaan itse tätä pitäisi: ehkä voisin tämän aarteen jollekin toiselle, koska romanttinen kuvio ei ehkä ole niin tyyliänikään.

Kerrankin olin vain tyytyväinen ja tyynen rauhallinen neulomisen vuoksi, ettei lopputuloksella tuntunut olevan väliä. Yleensähän kaikella, mitä teen, pitää olla tarkoin etukäteen suunniteltu tarkoitus. Enkä millään muotoa suunnittele tekeväni jollekin toiselle, koska koen sen vie kaiken ilon käsitöistä. Mutta nyt nuo ajatukset jäivät taka-alalle ja otin tämän ihan neulomisen ilosta sekä oppimisen kannalta.

Uutta tässä puserossa minulle ihan konkreettisesti oli kaksi tekniikka: lyhennettyjen kierrosten tekeminen vasta kaarrokkeen kuvion jälkeen ja rinnan muotolaskokset. Muutoin tämän neuloin tuttuun tyyliin saumattomasti ylhäältä-alas. Lankana minulla oli Cascade Heritage väreissä hunter green (5657) ja grey (5660).